Se oli uusi päivä kohti joulua taas. 9.päivä joulukuuta ja tunnelma talossa tiivistyi. Aamu oli alkanut sillä, että kanat oli ruokittu ja sitten pienin lapsi viety päiväkotiin. Sinne ei pehmojen pettymykseksi kuulemma otettu niitä, vaan emäntä pakotti heidät odottamaan autossa koiran kanssa. Päiväkodissa oli omat lelut, joilla leikkiä. ja vaikka Muksis oli kuinka inttänyt matkalla, emäntä oli jättänyt senkin autoon. Mutta olipa kiva nähdä mihin lapsi oikein meni päivisin, isoista ikkunoista näki hienosti sisään ja sisällä näytti niin kauniilta. Pehmot olivat myös ihastelleet isoa pihaa, jossa oli vaikka kuinka paljon tekemistä. Pieni lapsi oli matkalla kertonut rakastavansa keinua.Se kuulosti niin Muksiksen jutulta. Niinpä he sopivat lapsen vievän sen keinumaan, kun tulisi kotiin. Kotimatkalla Muksis olisi kovasti halunnut ajaa autolla, edes pienen pätkän, mutta emäntä kielsi, vedoten, ettei Muksis ollut tarpeeksi iso ajaakseen. Toiset pehmot naureskelivat sille, että se oli kyllä niin hurjapäinen possu.
Heti aamupalan jälkeen, emäntä oli koonnut heidät sohvalle ja kertonut heille joulusta. Tai no, miten joulu vaikutti heihin. Emäntä oli jotenkin vaikeana, eikä oikein tiennyt miten asian olisi kertonut. Lisäksi pehmot olivat jotenkin levottomia, eivätkä olisi millään pysyneet paikoillaan.
– Tiedättehän, että olette leluja ja pukki jakaa jouluisin lahjoja lapsille. Minä vähän niinkuin autan pukkia ja teen hänelle leluja. Sitä lelumaakarit tekevät.
-Oletko sinä tonttu? Pippa ihmetteli innoissaan.
-Ei Pippa, en minä tonttu ole, emäntä nauroi sille. Mutta, pukki ja tontut eivät millään ehdi tekemään kaikkea, vaikka heitä onkin monta. Niinpä minä virkkaan pehmoja ja pukki jakaa pehmoja sitten omiin rakastaviin koteihin. Meitä apureita on monia.
-Minä en halua kenenkään toisen kotiin! puuskahti Muppe.
Emäntä arvasi, että se olisi vaikein tapaus. Muppe oli niin kiintynyt emäntään, ettei uskonut sen reakoivan mitenkään toisin. Emäntä silitti sitä hellästi ja jatkoi sitten puhumista.
-Minä yleensä adoptoin teitä omiin koteihin eri tapahtumissa. On paljon lapsia, jotka kaipaavat juuri teidän kaltaisia ihania kavereita leikkeihinsä ja halittavaksi. Enkä minä voi millään pitää teitä kaikkia täällä. Minä olen luvannut, että teitä on mahdollisimman paljon kaikille, jotka teitä tarvitsevat, emäntä yritti selittää.
Pehmot katsoivat sitä hämillään. Kukaan ei sanonut mitään. Emäntä mietti, miten jatkaisi asian avaamista.
-Minua pelottaa, sanoi Pippa lopuksi rikkoen pitkän hiljaisuuden.
-Voi minä ymmärrän, mutta uskon, että sinä löydät todella ihanan kodin ja joku pieni sinusta pitää varmasti hyvää huolta.
Emäntä ei ikimaailmassa olisi voinut uskoa, joutuvansa selittämään tekemilleen pehmoille mitään tälläistä. Eihän niiden pitäisi olla elossakaan.
EI KÄY! Huusi Muppe, se oli saanut tarpeekseen tästä keskustelusta. Se paineli keittiöön ja kiipesi keinutuolin päällä nukkuvan kissan kainaloon. -Minä en lähde mihinkään, kissan alta kuului vielä perään. Kissa oli ihmeissään ja harmissaan eikä tiennyt mitä Mupen kanssa tekisi, mutta päätti antaa sen olla ja jatkoi uniaan. Edes Mupen hiippalakin putoaminen ei saanut sitä kissan kainalosta pois.
Emäntä huokaisi toisille ja ehdotti heidän keskustelevan asian myöhemmin loppuun, kunhan Muppe ensin rauhottuisi.
-Kyllä sinä olet, pukin erityistonttu, totesi Pippa vielä, ennenkuin kaikki jatkoivat omiin puuhiinsa.
Pehmeimpiä tarinoita 